Oikeestiko mä olen nepsy? Häh? Mun on vieläkin vaikee käsittää sanaa nepsy ja minä. Koska en ole muuttunut ollenkaan vaikka diagnoosin sain. Toki se diagnoosin teko tuntui ihan hullun nopeelta ja ollaankin siinä pisteessä, että tutkitaan himpan lisää ettei mikään jää huomaamatta ja hoitamatta. Olen nimittäin jättänyt itseni hoitamisen retuperälle vuosia ja totta kai sellainen näkyy. Miksi ei näkyisi? Eihän se toki ole näkynytkään muille, koska olen iloinen ja rohkea. Sisältä voin pahoin ajottain. Tiiättekö semmosen raskaan betoni möhkäleen mikä kilisee ikävästi sun takana? No just se! Oikeesti sellainen on tosi ärsyttävä, mutta miten siitä pääsee eroon. No ensiksi pitää hyväkäsyä, että nyt ei ole asiat oikein reilassa ja tarvii apua. Seuraavaa askel onkin pyytää sitä apua. Kolmanneksi ole rehellinen niin itsellesi kuin sille lääkärille tai hoitajalle, jonka tykö meet kertomaan siitä betoni möhkäleestä mikä kilisee sun takana. Sitten ota vastaan se apu ja ole edelleen rehellinen itsellesi. Koska sä olet siellä hoitopolulla itsesi takia. Et naapurin Martan etkä Einarin vaan itsesi vuoksi.
Mulla kesti aika kauan ymmärtää etten edes tiedä millainen olen masentuneena. Mitä on olla masentunut? Kyllä mä tiesin ne perinteiset oireet, kuten nukut paljon, mikään ei kiinnosta ja olet maailman paskin ihminen. Omasta mielestäsi. Ei se sitten ollutkaan niin helppoa omalla kohdalla tietää, että just tää oire on sitä masennusta. No kuinka se sitten mulla näkyi? Se betoni möhkäle niin se ei pelkästään repinyt nilkkaa verille vaan painoi lujasti päätä, aivoja ja hartioita. Niin kovasti, että tuntui pää tippuvan sijoiltaan eikä kukaan sitä kannattele. En pystynyt iloitsemaan niistä asioista mistä iloitsin normaalisti. Kaikki oli vaan harmaata utua ja painavaa stressiä tulevasta.
Yksi iso oire oli, kun en enää välittänyt mitä puin päälle, kaikki vaatteet tuntui vääriltä. Yksi päivä katsoin jalkojani ja jaloissani oli sinisen kirjavat trikoot, siniset sukat punaisilla palloilla ja räikeen pinkki pusero. Ihan kamala värien sekameteli mistä mun aivot oisi sulanneet jo heti. Olen siis todella tarkka pukeutumisestani. Olen pukeutunut aina niin, että värit sopii yhteen. Sukat joko housujen tai paidan värin mukaan. Semmonen kiva harmonia, kun kattoo peiliin.
Kun aikaa on kulunut ja iloiset siitä, että valitset taas sukat sillä samalla tavalla, kun ennen masennusta niin olin ihan älyttömän iloinen. Niin huippua, että se tavallisen tarkka Maria on siellä taas puikoissa. Ei se betoni möhkälettä repivä harmaa tyyppi.
Terkuin,
Maria
ps. joskus on ihan ok, että on harmaita päiviä, mutta jos se valtaa suurimman osan arjesta niin silloin on aika tehä asialle jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti